Keskiviikko
Mulla on hermot niin pinnassa. Siipan mielestä se on raskaushormonien syytä, mutta mun mielestä mulla on vain tullut mittari täyteen.
Siippa osoitti mieltään koko viikonlopun. Ryyppäsi joka ilta, lähti mitään kertomatta kavereilleen ja palasi joskus aamuyöllä.
Syy on minussakin, mutta vain ja ainoastaan se, etten enää jaksa myötäillä. En jaksa uskoa hyvään huomiseen ja siihen että tämä tästä joskus paranisi.
Kun eilen tivasin Siipallta vastausta kysymykseen, sietäisikö hän minulta vastaavaa käytöstä, ei hän voinut vastata siihen kuin kysymyksellä että onko (minun mielestäni) mussa mitään vikaa?
Asiahan on niin että pikkuvikoja on ihan varmasti, mutta syytä tästä tilanteesta en suostu ottamaan niskoilleni. Marttyyrinpäivät ovat olleet ja menneet.
Koen omaksi oikeudekseni puolustaa itseäni ja lapsiani, vaikka se ei niin ruusuiselta Siipasta aina tuntuisikaan. Ehkäpä näin raskaana ollessa äidinvaistot ovat entistä herkemmällä..
Itseäni oikeasti huolestuttaa se, etten saa minkäänlaista fiilistä tämän parisuhteen eteen. Olen kuin tunteeton, kylmä kala ( 😉 ). Tai siis – olenko jo luovuttanut? Pelkään myös,että syöksyn johonkin masennuksen syövereihin. Työpaikalla ei ole enää mitään motivoivaa. Kun työkuva vaihtui, en koe työtäni enää millään tavoin palkitsevaksi. Kotiin on silti ankea lähteä työpäivän jälkeen, siellä odottaa vain uutta tappelua, riitelyä, syyttelyä, vonkaamista, ahdistamista… ja jumalaton määrä kotitöitä.
Jos Siippa yrittää, en jaksa pitää sitä minään. Se yrittää lepytellä että sais seksiä, on ensimmäinen ajatukseni. Ei se kauaa jaksa, alkaa sitten taas vittuilemaan tai ryypiskelemään ja mä saan kerätä sydämeni palaset lattialta ja liimailla niitä taas kerran kokoon.
Se osaa olla niin ilkeä, ettei sitä tajua. Niin pirullinen ja loukkaava – ettei sitä kestä. Ja sama mies on sitten toisena päivänä hieromassa sovintoa ja ihmettelee (syyttää) kun ei seksi luista niin kiihkeästi kuin ennen. Kai sitä jonkunlainen kunnioitus toista kohtaan pitää olla että pystyy rakastelemaan kovin tulisesti?
Vittumaista on myös se, että se luettelee jotain tuttujen ulkomaanreissuja ”kahdestaan olivat siellä, oli ollu ihanaa” tai kommentteja tyyliin” nekin kävelivät käsikädessä siellä niin rakastuneina”
Se oikein kääntää puukkoa haavassa, kuinka meillä EI OLE SITÄ, ja SE ON TIETYSTI MUN VIKA. Itse kuitenkin pilaa kaikki meidän omat reissut mökötyksellä ja kaljottelulla. (arkistoista löytyy…)
Sanoin taas eilen sille että tekee ne kolme asiaa, mitkä tammikuussa jo lupasi. Lukee sen parisuhdekirjan, lopettaa mökötyksen ja juomisen.
Juomista se on vähentänyt, paitsi jokaviikonloppuisen perskännin se vetää edelleen. Ainakin kerran…
Paska, mä alan olemaan säälittävä, pitäis vain ottaa ja erota. Pyörittelin yhtä asuntoilmoitustakin tuossa kädessä äsken ja mietein että voisiko tää olla jotain johdatusta… Jos mun on nyt aika tehdä se päätös. Mutta en pysty.
Yhdessä blogissa luki että kun on aika erota sen vain tietää. Kuten synnytys, kun ekakertalainen kysyy että milloin sinne laitokselle lähdetään, ja sille vastataan että sen vain tietää.
Jos ei tiedä, ei ole vielä sen aika.
Siippa ehdotti pariterapiaa. Sanoin että viimes mulle jäi sellainen olo, että mua syyllistettiin siellä sellaisesta mikä ei ollut oikein. Mä nimittäin yritin ihan sata lasissa silloin jos vertaa tähän nykyhetkeen.
Silti mulle tuli siellä sellainen olo, etten tee tarpeeksi. Ja siitä taas poiki tämä mun henkisen minäkuvani kirjaimellinen raiskaus, koska päätin että jos se siitä seksistä on kiinni, niin minähän annan. Ja minä annoin. Aina. Monesti päivässä parhaillaan, myös silloin kun Siippa oli kännissä, nylkytti aivan omissa fantasiamaailmoissana jopa parikin tuntia, kun minä makasin rutikuivana alla. Kerran laskin mielessämi 1300 kun en muuta keksinyt – ihan vain kestääkseni sen nöyryytyksen.
Huonostihan siinä kävi. En kestänyt sitä, vaan se söi itsetuntoni, kaiken vähän omanarvontuntoni ja elämäniloni. Puhalsin pelin poikki ja Siippa oli ihan järkyttynyt. Hänkö on vuoden raiskannut minua? Ja taas kaikki oli mun vika.
Otin syyt niskoilleni. Omaa luonteenheikkouttahan se oli – helpompi antaa kuin olla antamatta. En tajunnut että se on yhtä väärin miestä kohtaan kuin minuakin – mutta itselle siitä jäi päälimmäiseksi sellainen olo että olen jotenkin puijannut miestä, vaikka se sai juuri sitä mitä oli niin hirveästi vailla. Seksiä aina kun teki mieli.
No, tarina poikkesi poluiltaan, mutta tämän tapahtuneen olen jälkikäteen työstänyt. Ja ajattelen niin, että parisuhdeneuvojalla minulle luotiin olo, etten ole vielä yrittänyt tarpeeksi. Kysyn vain, yrittikö Siippa?
Tämä on nyt tällaista tajunnanvirtaa, sori kauheasti. On tarve purkaa asiat ulos ja sitä varten tämä paikka mulla on. Onneksi.
Rv 18+3 by the way…