Näinhän se on. Ei sitä mieltä voi ymmärtää. Ei aina omaakaan, varsinkaan toisen.
Eilen sovittiin lounastreffit kotiin, ajatuksena syödä eilistä ruokaa ja pöllyytellä peittoja sen jälkeen. Taisin olla se joka ehdotti aamulla asiaa. Sovittiin aika ja lähdettiin töihin.
Aika meni nopeaa ja kadotin ajantajun. Näinhän käy kohtuullisen useasti kun keskittyy tekemään jotain. 🙂
Yhtäkkiä huomasin että olen jo kymmenen minuuttia myöhässä, sieppasin avaimet pöydältä ja kiirehdin autolle. Soitin Siipalle ja sanoin että olen tulossa, ajantaju vain meni. (Mietin kyllä aika vaisua ääntä joka puhelimeen vastasi…)
No, kurvasin pihaan ja menin huudellen sisään.
– Hei ootko ollu jo kauan täällä?
– No, oon mä parikymmentä minuuttia
– Ai, sori ku mä myöhästyin, ei ollu kyllä tahallista
– Mhmmm… Siellä on mikrossa sun ruoka.
– Sä söit jo?
– Joo, kun mä olen ollu tässä jo niin kauan.
Menen syliin ja halaan. Pahoittelen vielä kerran etten ollu ajoissa.
– Ei meidän kannata miettiä enää mitään muuta, syödään nyt vain.
– Hä, miksei?
– No mun halut katos kun et tullutkaan ajoissa. Tuli niin paha mieli kun en ollu tarpeeks tärkeä että olisit vihtiny tulla ajoissa.
– Mähän sanoin että se oli vahinko.
– No olisit laittanut vaikka muistutuksen puhelimeen.
Tässä vaiheessa aloin itsekin jo masentumaan. Perkeleen perkele. Taas se alkaa…
– Olisit itse soittanu kun huomasit etten tullut.
– No en vihtiny, olis ollu vonkaamista
– No ei varmaan olis ollu. Harmi että sulle tuli huono olo.
– Niin
– No nyt on mullakin, laitoin sun lempialkkaritkin aamulla…
Alan syömään ja aika kuluu hiljaisuudessa. Sitten Siippa sanoo:
– Anteeks, kun ajattelin asian taas noin nurinkurin.
– Halusit vain mullekin huonon mielen.
– Niin, sori. Kyllä mun tekee silti mieli, jos sunkin tekee
– Emmätiiä. Katotaan kohta
– Ei meidän pakko oo tehä mitään. Mun olis pitäny ajatella asia niin että ihana kun ehdit kuitenkin.
– Niinpä.
Kahvikupin jälkeen sanon Siipalle että käydään nyt sitten siellä makkarissa. Ajattelin että pahempi mieli mulle jäis jos ei tehtäis mitään kuin että tehdään…
Perussettiä, ei mitään päätähuimaavaa toimintaa. Jäi ontto olo ja itseasiassa se ontto olo on aina vain. Eilisen illan, tämän aamun. Siippa kyselee mikä on.
Piru, ku ei tiiä! Emmä ymmärrä itsekään. Ehkä mun odotukset oli liian korkealla, ehkä en kykene oikeasti antamaan enää mitään anteeksi, en tiedä. Vika on kuitenkin mun korvien välissä tällä kertaa.
Harmi vain että Siipan sietokyky tällaiselle epämääräiselle ololle on ollu yleensä nolla, eli se alkaa mököttämään hyvin pian jos en piristy. Sitä tässä nyt sitten odottelen… kait.
Ehkä mä alitajuisesti haluan kostaa sille, tehdä sillekin paskan mielen. Ajattelunarvoinen – vaikkei niin mukava ajatus?