muuten vain jorinaa,parisuhdepaskaa
Partioleiri on koettu taas tälle talvea!
Mukavaa oli, ei ollut tarjolla mitään suurempia nakkeja, kuten toivoin etukäteen. Jotenkin tuntuu vain siltä ettei jaksa yhtään ylimääräisiä hommia, ja näin jaksoi ainakin osallistua.
Ilmat lauhtuivat kuin taikaiskusta, hyvin tarettiin kaminateltoissa kaksi yötä. Mukana oli mun porukasta viisi tyttöä.
Siipalle teki kauheaa tuskaa päästää mut lähtemään. Hirvittävää vonkaamista ”pikaisille” ja kulki perseessä kiinni sen tunnin minkä ehin töistä tullessa pakata kotona. Huh huh! Ihan niinkuin siinä olis ollu mitään saumaa??
Leirillä en edes yrittänyt soitella tai viestitellä sille. Sanoin jo etukäteen että kun siellä on kännykkäkielto voimassa kaikilla muilla paitsi johtajilla, en viitsi lapsia kiusata jaarittelemalla sen kanssa luurin päässä.
No, muutamia viestejä tuli mulle päin kyllä. Lauantai-iltana Siippa yritti kehitellä tekstiviestiriitaa kasaan aiheena ”kun mulle ei ole aikaa edes soittaa”. Mmm-mmm… Riiteli varmaan kotona ittensä kanssa ja päivitti sitten yhden aikaan vain tekstarin mulle että rakastaa mua.
Kotia tullessa Siippa oli kauhean vaivaantunu. Oli siivonnu ja laitellu ruokaa. Sanoin jo lähtiessä että saunaan on päästävä heti kotiin tullessa. Kävin, söin ja menin nukkumaan (nukuin leirillä yhteensä 7 tuntia).
Nousin pariksi tunniksi illalla ylös ihan vain todetakseni että Siipan ressukka on alkanut mököttämään. Luin Nassukalle sadun ja painuin takas sänkyyn.
Sieltähän se sitten könys viereen ja kysyin haluaako se alkaa petipuuhiin. Ei kuulemma halunnut. No minähän käänsin kylkeä tarkoituksena nukkua, niin Siippa alkaa tutun riidan haastamisen.
– Jos mä muuttaisin vähäksi aikaa kakkosasuntoon? (ei tod. muuta, kunhan uhkailee – luulee että se mua jotenkin liikuttaisi, väliaikainen muuttaminen voisi tehdä oikeasti hyvää)
– Mä en siihen ala mitään päätöstä antamaan tänään, haluan nukkua.
Blaa, blaaa blaa. Kuinka hänellä on raskasta, kuinka häntä stressaa, kuinka hän on kyllästynyt aina haluamaan mua ilman vastakaikua jne… Perse, että vitutti!
Sanoin sitten että jossei se tuki turpaansa niin lähen nukkumaan sohvalle. Siippa tuhahti ja nappasi päiväpeiton ja meni ite sinne. Ja arvaappa vain hainko takas? En todellakaan.
Ite tuli joskus yöllä, en herännyt. Aamulla sylitteli ja pyysi huonoa käytöstä anteeksi, johon mä vastasin pikaisella aamuseksillä. Ihan jees olo jäi, paitsi.
Miksi se ei jumankauta opi ikinä? Aina sama aihe. Aina sama aloitustapa. Aina sama lopputulos. Mä olen niin väsynyt tähän samaan jahkaamiseen. Oli muuten ensimmäinen viikonloppu tänä vuonna kun ei tapeltu. Ja se johtui siitä etten ollu kotona. …Siis tätäkö tää ny on?
Musta tuntuu että mä nään aina sen vaikuttimien ohi. Usein ennenkuin se itekään tajuaa mikä sillä on, mä tiedän, tai vaistoan. Tunnistan merkit, mököttämisen, raivarit ja tuon alituisen anteeksipyytelyn.
Meidän perheessä on muutama inflaation kokenut sana. Pahin niistä on anteeksi. Sitä höpöttää Siippa ja lapset ihan kuin kaikki olisi kuitattu pyytämällä anteeksi.
Sitten on tämä –minä rakastan sinua. Siippa höpöttää sitä jotain 20 kerta päivässä. Uskoisin kyllä ihan saman vaikka kerran viikossa. Varsinkin kuin usein kuittaa teoillaan sanansa epäpäteviksi.
Oot ihana. Tätä tulee vähintään yhtä usein kuin tuota edellistä. On se jännä että näin ihana ihminen voikin suututtaa joka välissä, ilkeillä, kiusata tahallaan, ja mitähän vielä. Ja kaikista ihaninhan mä olen justiin seksin jälkeen. Tietysti.
No, mä käytän näitä laatusanoja silloin kun todella tarkoitan niitä. Enkä koskaan lupaa sellaista jota en voi antaa. Ehkäpä siitä johtuu sitten että ”miks sä et sano mulle että sä rakastat mua?” ”oonko mä sun mielestä hyvännäköinen?”
Kauheata kalastelua.
Kyllä mä sanon silti keskiverrosti nämä asiat ainakin muutaman kerran viikossa. Ja kun pyydän anteeksi, se sisältää myös aidon halun muuttua, korjata se asia tekemisissäni josta joudun pyytämään anteeksi.