Perjantai
Tiedän, että minun on oltava meidän parisuhteessa se vahvempi. En vain jaksaisi.
Tiedän että Siippa ei osaa käsitellä tunteitaan, vaan tekee sen sijaan muita asioita, sanoo muuta kuin pitäisi, ja vaikeuttaa jokaista riitaa ja ongelmaa tällä välttelevällä toiminnallaan.
Ja koska tiedän tämän – pitäisikö minun oikeasti jaksaa olla aina se, joka pitää piuhat käsissään?
Tuntuu nimittäin tällä hetkellä paitsi kohtuuttomalta mua kohtaan, myös sairaan raskaalta. Tosin, jos tilanne helpottuu, taakkakin pienenee.
Mutta sitten alan miettimään – tiedän kokemuksesta- että olisiko jo aika minunkin saada olla vain? Olisiko meidän parisuhteessa jo tukea minullekin?
En taida olla tarpeeksi hyvä ihminen. Luin eilen taas Dr. Philin kirjaa ja alleviivasin sellaisia kohtia jotka meidän parisuhteessa vaatii tekemistä. En siis mitään Siipan vikoja (vaikka niistä iso osa olikin:) ), vaan ihan yleisiä kohtia jotka minusta tuntuivat osuvan meidän parisuhteen (kuvaannolliseen) nilkkaan…
Dr. Phili 😉 vetoaa kovasti siihen, kuinka omalla käytöksellä voi muuttaa laivan suuntaa. Vaikkei toinen olisikaan mukana hommassa – tyyliin: niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Eilen yritin, puhuin kauniisti. Kyselin ihan viattomia… ja aina sain vittuilua takaisin. Pari kertaa vastasin vain: Vittuiletko sä? -Eeen, miten niin? Aaaargh!!!!
Lopulta purin hammasta yhteen, jatkoin hommaa, enkä reagoinut edes vittumaisiin vastakommentteihin, jatkoin vain. Saattoi alkaa toimimaan… Jaa-a en tiedä.
Enkä tiedä myöskään kauanko jaksan yrittää tätä, jos tilanteeseen ei tule muutosta. Myöskin se mietityttää, jos saan meidät yksin tästä sudenkuopasta nostettua, elämä taas maistuu – ja Siippa alkaa vonkaamaan seksiä lisää (kun menee niin hyvin)
Tiedän etten ole niin laupias samarialainen, että kestäisin sen. Minun kiero mieleni ajattelee niin, että jos minun uhrautumisella saadaan tämä meidän yhteinen asia, molempien panostusta vaativa seikka kuntoon, se ei tapahdu siksi, että Siippa saa enemmän seksiä. No Way!
Teen sen siksi että molemmilla olisi hyvä olla ja tietenkin myös minulla ja lapsilla.
Luulen että tätä joutuu työstämään vielä aikalailla.
Tällaisen löysin netistä ja saattaisi osua ja upota. Siipa on ilmeisesti takertuvan kiintymyksen omaava ( … Jos kukaan ei ole huomannut???) Ja itseasiassa Siipan toinen sisko on selvästi tuo ylihuolehtiva tyyppi.
Rakastamisen taito opitaan jo vauvana. Pienen lapsen ja hänen ensimmäisen hoitajansa hoivasuhteesta kasvaa kiintymys, jota ihminen toistaa läheisissä ihmissuhteissaan läpi elämän.
Kaikki elämän varrella koetut läheiset ihmissuhteet muovaavaat ihmistä. Silti lapsuuden kokemuksilla on hyvin vahva vaikutus aikuisen kykyyn rakastaa ja vastata läheisten ihmisten tarpeisiin.
Ihmisen kiintymystyyli näkyy selvimmin haastavissa, stressaavissa ja ristiriitaisissa elämäntilanteissa. Läheisyys virittää kiintymystyylin. Mitä läheisempi ihminen, sitä intensiivisempää on kiintymystyyliä ilmaiseva käyttäytyminen.
Aikuisten kiintymyssuhdetyyleistä väitöskirjan tehnyt psykologian tohtori Kaisa Männikkö jakaa aikuisten kiintymystyylit turvallisesti kiintyneisiin ja kolmeen turvattomaan kiintymystyyliin: takertuviin, itseriittoisiin ja pelokkaasti kiintyneisiin. Suurin osa ihmisistä tunnistaa itsessään yhden kiintymistyylin tai piirteitä kahdesta eri tyylistä.
– Kun tuntee oman ja kumppanin kiintymystyylin, tietää millä tavalla reagoi, kun on hyvin väsynyt ja stressaantunut, Männikkö toteaa.
Kiintymyssuhteissa on hyvin keskeistä, miten ihminen suhtautuu omaan ja toisten ihmisten avun tarpeeseen. Turvallisesti kiintynyt osaa pyytää ja antaa apua, se on hänelle hyvin luonnollista.
Turvallisesti kiintynyt aikuinen
● Luottaa toisiin ihmisiin.
● Ei pelkää läheisyyttä.
● Tietää olevansa arvokas, hyväksytty ja rakastettu.
● Hänen tarpeisiinsa on vastattu empaattisesti varhaislapsuudessa.
Takiainen parivuoteessa
Takertuva tyyppi voi olla ihana puoliso ja hellä, huolehtivainen äiti tai isä. Kaikki sujuu yleensä hyvin niin kauan kuin takertuva saa jatkuvasti myönteistä palautetta ympäristöltään. Takertuvan itsetunto on kuitenkin pohjimmiltaan heikko. Pienetkin vastoinkäymiset horjuttavat herkästi hänen tasapainoaan.
Takertuvalla on todennäköisesti ollut ristiriitainen lapsuus. Vanhemmilla on saattanut olla myös vaikeuksia tulkita lapsen tarpeitaan: Nälkä on tulkittu väsymykseksi ja hellyydenkaipuu kiukutteluksi.
Lapsuuden kiintymystyyli on selviytymiskeino siinä ympäristössä, missä lapsi kasvaa. Takertuvilla aikuisilla on yleensä ollut ennalta-arvaamaton lapsuus. Vanhempien hoiva on vaihdellut heidän mielialojensa mukaan. He ovat olleet toisinaan lämpimiä ja välillä välinpitämättömiä. Tällaisessa ympäristössä lapsen on vaikea oppia tunteiden hallintaa. Ristiriitaisessa kodissa kasvaneen ihmisen tunteet voivat olla räiskyviä ja intensiivisiä.
Takertuvista aikuisista voi tulla ristiriitaisia vanhempia. Takertuva saattaa olla taipuvainen myös ylihuolehtimiseen. Hän voi yrittää tehdä kaiken mahdollisen lapsensa hyväksi – ja kun voimat loppuvat, hänen sisimmässään huutaa pieni, turhautunut lapsi.
Takertuva aikuinen
● Tarvitsee jatkuvaa hellyyttä, kehuja, ihailua, joskus jopa palvontaa.
● Ahdistuu herkästi kielteisestä palautteesta.
● On usein huolissaan siitä, rakastaako puoliso häntä ja pitävätkö toiset ihmiset hänestä.
● Taipuvainen tavanomaista rankempaan mustasukkaisuuteen ja voimakkaisiin tunnereaktioihin.
● Lapsuudenkodin huolenpito on heijannut aikuisten tunteiden ja tarpeiden tahdissa: Hyvinä hetkinä lapsi on saanut hellyyttä, heikkoina hetkinä välinpitämättömyyttä.