muuten vain jorinaa,parisuhdepaskaa
Tästä se lähtee!
Sori ensimmäinen , niiiin pitkä tilitys, mutta jostain on aloitettava!
Tunnen suurta tarvetta päiväkirjaan. Haluan purkaa jonnekkin kaikki turhat höyryt päästäni (eli haukkua Siippaa :)). Sattuneista syistä en ole pitkään aikaan kokenut mahdolliseksi kertoa ihan syvimpiä tuntojani suoraan Siipalle. Välillä kuitenkin, mutta olen kasvattanut ihoni pintaan kalvon joka suojaa minua pahimmilta ilkeyksiltä, mutta tavallaan myös estää minua itseäni paljastamasta liikaa itseäni toiselle.
Kuinka tähän pisteeseen on tultu? Olen nyt 31-vuotias, parisuhdetta Siippaan on takana 17 vuotta, eli ihan pikkutytöstä saakka olen kuuhistellut saman miehen kanssa. Ikinä en ole mitään helppoa elämää edes halunnut ( come on, skorppioni ja oinas…) mutta vähitellen ollaan luisuttu selllaiseen tilanteeseen että tänä aamuna uhkasin viimein ihan tosissani muuttavani lasten kera pois kotoa.
Siipalla on stressiä. Ymmärrän sen, mutta kun stressi on pysyvä olotila meillä. Siipan luonne on stressaava, hän kääntelee ja vääntelee asioita päässään kunnes saa tehtyä kärpäsestä valaskalan kokoisen härkäsen. Ja kun stressiä on, otetaan lääkettä pullosta, vaikka en sitä suurimmaksi ongelmaksi väitäkään – ei se silti elämää helpota.
Siipan suurimmat synnit ovat mielestäni mököttäminen, seksin vonkaaminen ja raivokohtaukset. Olen itse tyhmyyttäni menneinä vuosina ruokkinut näitä piirteitä yrittämällä viimeiseen asti ”tasoitella tietä”, mutta sain järkeni takaisin joskus viime syksyn aikana ja olen laittanut kovaa kovaa vastaan.
Viimeinen niitti tuli ulkomaan reissulla, jota odoteltiin ja haaveiltiin taas koko vuosi. Etukäteen puhuttiin karikoista joita tulee vastaan (edellisistä reissuista viisastuneina), että liiat odotukset kostautuu, ei suunnitella liikaa, käydään lenkeillä ja ollaan vain. Lapset oli tietenkin mukana joten iltaelämää ei edes aiottu harrastaa. Mutta mitä!
Kolme ekaa päivää mies mökötti kun en alkanut harrastamaan seksiä (ohuet seinät, järkyttävä natiseva patja, lapset ja siskon perhe seinän takana…) ja mökötys oli sitä luokkaa että kiskottiin viinaa, ilkeiltiin ja oltiin muutenkin ihan niin hankalaa että… Sitten annoin periksi ja annoin (kyllä, tiedän TYHMÄÄ) ja saatiin rauha maahan…
Koko ajan kuitenkin katsoin sivusta siskon perheen elämää ja kajehdin (en miestä ;)) vaan sitä rauhallista, luppoista arkea kun ei tarvitse toisen varjossa hissutella ja odottaa sitä raivaria.
Loppuloman kolme viimeistä päivää otettiin sitten uusi kohari (jostain mitättömästä pikkuseikasta). Siippa ryyppäsi , kulki omia polkujaan ( hyvä niin, oltiin siskon porukan kanssa) ja lopulta seurasi mua illalla joka paikkaan, ei antanut nukkua, sihisi korvaan ”lihava, lihava, lihava” tai ”tässä se on, piru, piru” – siis aivan hullun hommaa… Väistelin, yritin laittaa lapset nukkumaan kun tiesin mitä on tulossa.
Siippa ei käy käsiksi. Ikinä. Hän vain härnää, vittuilee, kiusaa – eli harrastaa henkistä väkivaltaa. Aikansa härnättyään, silmät seisoen, lapsista välittämättä, mulle tuli stoppi. Raivo kihahti nuppiin, mielessä oli koko pilalle mennyt loma, lasten elämän pilaaminen, mun paska olo, hirveä vitutus tilannetta kohtaan.
Otin koko naisellisen painovoimani käyttöön kammeten Siipan sängylle, pidin sen päätä tyynyllä ja huusin keuhkojeni täydeltä Siippaa paskaksi, täysin paskaksi ukoksi, joka ei enää ikinä kerro mulle mitä tehdä.
Väänsin sen varmaan kymmenen kertaa takaisin sänkyyn (se oli kännissä kuin käki) kunnes sisko tuli viereen (stoalainen luonne, ei suutu ikinä) -huutamaan myös Siipalle.
Siskon mies tuli myös hätiin. Minä käskin Siipan pysyä sängyssä jos sen henki on sille minkään arvoinen ja lähdin ulos viilenemään. Siskon mies kysyi multa että onko Siippa käynyt käsiksi ja mulle nousi pala kurkkuun. Ei siksi että olisin joutunut valehtelemaan, vaan siksi että käsiksi kävijä olin minä. Kaikesta härnäämisestä huolimatta (ja sitä on ollut viimeisen viiden vuoden sisään paljon) en ole koskaan käynyt Siipan päälle. En koskaan. Ja se että olin nyt langennut itse siihen, oli vaikea paikka myöntää lankomiehelle. (joka ei kyllä tainnut ymmärtää omaa masistani asiasta. —Kun itse tietää pitävänsä omat rajansa kaikesta huolimatta, on itsensä kanssa helpompi elää–)
Tuosta päivästä jokin muuttui sisälläni. Sain jonkin uskomattoman voiman päättää ettei mun lasten tarvitse saada paskaa lapsuutta, mulle kuuluu hyvä elämä. Ja sitä ollaan nyt hakusessa.
Se, että sisko ja Lanko näkivät meidän perheen sisään, antoi jollain tapaa vapautta. Nyt on paikka jossa käydä purkautumassa, paikka jossa muakin ymmärretään.
Siippa on hieno mies. Tiedän, että tämä alkupauhanta ei anna sitä kuvaa. Ollaan kasvettu yhteen, tunnetaan toisemme kuin oman lompakon sisältö, eikä se aina ole hyvä asia. Minä peesaan liikaa näitä huonoja puolia, yritän ymmärtää syitä jne. – ihan liikaa, ja Siippa luottaa että mun päälle saa kipata kaikki paskakuormat mitä maailma vastaan tuo.
No, matkasta on aikaa n. kuukausi ja ollaan pidetty sellaista käräjää ja vuoristosaarnaa ettei tosikaan. Mies on heikoilla, jyrään ja tallaan sen maahan. Siis kuvaannollisesti. Olen sanonut sille että seksiin painostaminen on loppu nyt. Raivokohtausket on loppu nyt. Mökötys on sallittua, kunhan se ei mene liiallisuuksiin.
Ja raivokohtauksia on ollu silti n. kerran viikossa. Tosin mies pyytää anteeksi jo heti seuraavana aamuna, joskus jo illalla, mutta luotto on edelleen mennyt. Jos ei aikuinen ihminen pysty hillihtemään ihtiään, niin jo on kumma!
Eilinen episodi alkoi siitä että mies vonkasi heti kun tulin töistä. Ollaan sovittu seksipäivät, jotta ei mene painostamiseksi. Kolme kertaa viikko + yksi Jokeripäivä jos tekee mieli. Homma on sujunut loistavasti, mutta tän viikon jokeri on käytetty jo maanantaina, joten ihan turha oli yrittää enää mitään. No, vitsiksihän se oikeastaan silloin meni, ( kirjoitteli hassuja runoja hellistä tunteistaan ;)) mutta illalla mies jäi saunaan istumaan kun laitoin lapset nukkumaan. Menin itse sänkyyn ja mietein että nyt se taas mököttää siellä kun ei saanut ( se oli sen painostuskeino ennen).
Siippa tulee viereen, ihan hyvällä tuulella, kysyy tulenko syliin. Minä sanomaan sille että mulle tuli paha mieli kun se oli saunassa myöhään, vaikka kävin kysymässä sitä nukkumaan. Siippa alkaa jo vähän keräämään painetta ja perustelemaan omaa aikaansa ja hirveää stressiä ym. Minä siihen että en tarkoita sitä että saunassa istumisessa sinällään mitään pahaa olisi, mutta mulle tulee vähän liikaa mieleen ne entiset temput joita hän on harrastanut ja siitä paha mieli johtuu.
Siippa alkaa keräämään tätä raivopainetta, takertuu johonkin turhuuksiin –kuten siihen omaan aikaan– ja pomppaa sängystä. Alkaa vetämään vaatteita päälleen ja tekemään lähtöä. (tätä harrasti ennen paljon kun suuttui, lähti baariin – myös keskellä viikkoa) Minä otan tyynyn ja painun sohvalle vakaana aikomuksena etten ala sen kanssa tappelemaan. Siippa seuraa ja alkaa syyttelemään mua sen suututtamisesta. Sanoin monta kertaa rauhallisesti että sun tarvii rauhottua, laske ääntäs ja mene hengittämään johonkin. Että tajuathan olevasi nyt taas niin heikoilla vesillä, ettet niistä ylös selviä. (otti vittuiluna, tiedän)
Mutta ei, omaa pahaa oloa aletaan lietsomaan, puhkutaan ja kolistellaan laatikoita, ovia… tyttö (koululainen) herää ja käskee olla isän hiljaa. No ollaan sitten, kuuluu ja kohta käy ulko-ovi… Huokaisen hiljaa, kysyn voinko mennä tytön viereen (jottei sille tulisi niin paha mieli) ja päätän lujasti että se on nyt siinä.
Siippa tuleekin jo tunnin sisään takaisin, hikisenä kuin ravihevonen. Oli käynyt juoksemassa, ja oli ihan kuin ei mitään. Tulee tytön sängylle istumaan ja pyytää molemmilta anteeksi.
Menen omaan sänkyyn ja Siippa tulee suihkun jälkeen viereen. Pyytelee anteeksi, mutta on silti sitä mieltä että minä suututin. Kertaan taas että aikuinen ihminen ei syytä toista suuttumisestaan. Omia tunteitaan voi hillitä ja asioita käsitellä ilman raivokohtausta. Kysyy uudelleen anteeksi mutta vastaan että minun anteeksiantamiskaivo on nyt tyhjä.
Haluaa kuitenkin syliin, ja vähän vastentahtoisesti menen nukkumaan kainaloon. Aamulla Siippa on pahantuulinen. Niin minäkin. Sanon että jos me muutettaisiin lasten kanssa meidän pikkuasuntoon. (vuokralainen lähdössä) Tultais vaikka viikonlopuksi aina kotiin. Siippa säikähtää, alkaa tivaamaan mun oikeutta viedä lapsia pois. En vastaa mitään, olen surullinen.
Siippa lauhtuu taas ja pyytelee anteeksi. Puhisti mun auton lähtiessä, aikoi hakea lapset koulusta. Kyllä se osaa olla ihana, ja monesti on sitä monta viikkoakin. Siksi kait mä tätä olenkin jaksanut.
Hän on huomaavainen, hauska, hyvä isä, tekee kotitöitä ja halailee, pussailee. Mutta kolikon toiselta puolelta mustasukkainen, äkkipikainen ja masentuneisuuteen taipuva.
Sanoin sille aamulla ettei mun elämä voi olla seuraavat viiskymmentä vuotta tällaista. Kerran viikossa raivotaan, pistetään kaikki yhteinen roskikseen, sovitaan ja jatketaan seuraavaan viikkoon. Aina Siipan vuoksi….Jos edes saisin edes joskus minäkin suuttua.
Nyt mietin mitä teen. Vieläkö katson, vai enkö katso. Oppiiko tuo ikinä vai tarviiko se sen asumuseron tuoman herätyksen tajutakseen kuinka paljon se menettää jos ei opi pitämään hermojaan…
Mene ja tiedä – huomenna varmasti viisaampi 🙂