perjantai
Sattuu ja tapahtuu taas.
Siippa on aloittanut taas kevyen mökötys-vonkaus-syyttelykuurin. Ei mitään pahaa vielä, mutta sinnehän tässä ollaan taas menossa. Ollaan molemmat niin pirun väsyksissä. Siipalla on töissä jatkuvat paineet, niillä on kolmen talon luovutus silleesti kahden kuukauden sisään, ettei se ole paljon viikonloppuja pidellyt. Illat yrittää olla kotona, mutta tahtoo mennä aika puhelimessa ja laskuja maksaessa koneella.
Mulla on taas töissä paska tilanne. Meidän esimies vaihtui. Ei siis kaikista lähin esimies, vaan siitä seuraava. Mä en tule sen kanssa toimeen pätkääkään. Suoraan sanottuna halveksin kaveria aika pahasti. Hirveä mielistelijä ylemmille ja vielä pahempi kyykyttäjä alaisilleen.
Olen pitänyt pari oikein kunnon tappellua kyseisen herran kanssa, toisella kerralla alettiin jo vähän vihjailla potkuillakin, ts. ”tehtäväkuvan vaihdolla” eli paskaduuni-savustusoperaatiosta…
Nielin sitten kuitenkin ylpeyteni ja pyysin anteeksi käytöstäni. Oikeassa se nutipää ei silti ole, enkä sitä sille sanonutkaan, vain että käytöksessäni oli parantamisen varaa.
Kauhea, kuinka paljon työmotivaatioon vaikuttaa tuollainen käytös. Työnkuva myös vaihtuu ja fyysinen työskentelypaikka. Esimies ei ole vain voinut kertoa minulle tarkemmin toimenkuvaani (ei tiedä itsekään?).
No, tästä syystä olen ollut ihan tajuttoman väsynyt + mulle taitaa olla tulossa flunssa. Siippa yrittää jaksaa olla kaverina, mutta kun se käy itsekin äärirajoilla jaksamisensa kanssa, ei se montaa tuntia jaksa katsoa mun nyrpeää ja pahantuulista naamaa. Mua siis stressaa ihan älyttömästi tämä työtilanne!
Mietin itsekseni että heittelen vähän siimoja tuonne maailmalle äippäloman aikana, jos pääsis muualle töihin. Onhan se tympeä yli 8 vuoden jälkeen lähteä. Mutta toisaalta, nyt voi olla hyvä sauma toteuttaa ajatus… We’ll see!
rv 16 kolkuttelee ovella. Nyt ei ole (kop, kop) mitään vaivoja, mutta kuten neuvolantäti sanoi, vaivojen määrä on vakio, eli odottelen tässä vain että alkaako ensin vaivaamaan suonikohjut vai lonkat… Käytiin ultrassa katsomassa kaveria, ja on ihana nähdä se kokonaan ultraruudussa! Loppuajastahan siihen ei mahdu kuin aivolohko tai reisi kerrallaan 🙂
Ihan pienet sormet yritti mennä suuhun kun jännityksellä Siipan ja neuvolantädin kanssa seurattiin, onnistuuko pikkuinen siinä. Sitä alkoi ihan selvästi ärsyttämään ja käänsi selän meille – olis varmaan tuhahtanutkin jos olis osannut…
Kysyttiin pääseekö lapset mukaan rakenneultrasta seuraavaan kertaan, ja lupa irtosi. Ne kyllä varmasti haluaa nähdä pikkukaverin ultrassa!
Neuvolantäti kysyi myös ollaanko mietitty että halutaanko tietää kumpi tulee. Ei haluta. Ei olla koskaan haluttu 🙂 Sitäpaitsi pojat sanoi, että jos se ei ole tyttö, sen saa työntää takaisin – enkä mä halua ajatella sitä asiaa etukäteen… 😉
Mutta yritän päivitellä taas mihin suuntaan elämä vie.